Teimme viikonloppuna pienen metsälenkin uudessa maastossa, kun olimme vierailemassa isäni luona. Valo päätti innostuksissaan kavuta järkälemäiselle kivelle, ja saavutuksestaan ylpeänä se keimaili hetken kiven päällä. Siis tosiaankin vain hetken, ennen kuin se huomasi, että nyt tuli kiivettyä
pikkuisen liian kunnianhimoisesti. Siinä minä sitten yritin keksiä jotakin ratkaisua, kun toinen ulisee, ettei uskalla tulla alas. Pakkohan sitä oli aluksi ottaa kuva tuosta tilanteesta. Valon ilmeestä voisi päätellä sen ajattelevan, että miksi koko maailmankaikkeuden ihmeessä minä räpsin jotain fotograafeja kun pitäisi alas päästä. Niinpä niin.
Kivi oli siis todellakin suuri.
Onneksi minulla oli herkkuja taskussa. Eipä taida ollakaan tilannetta, mihin ei muutama koirannappula auttaisi. Siispä houkuttelin Valon herkun avulla aivan kiven reunalle, ja sain tämän jälkeen napattua sitä kainaloista ja nostettua lopulta alas. Olin itsekin koko prosessin ajan varpaisillani, siis ihan fyysisestikin.
Paljastettakoon, että kiipesin kyllä itse ensin tuolle kivelle, minne Valo sitten halusi minua seurata. Tämän kaiken olisi siis voinut estää, jos kaikki (eli minä) olisivat käyttäytyneet kuten aikuisten kuuluu.
Mutta mitäpä kerrottavaa minulla silloin olisi ollut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti