Sivut

30.11.2012

Hyvän tuulen myräkkä

Tänään on ollut aikamoinen myräkkä. Kävelin aamulla bussipysäkille, missä ilmasta valitti 2 henkilöä. Pääsin kouluun, missä viimasta valitti yhteensä noin kymmenisen henkilöä. Junassa matkalla kotiin ilmasta surkuttelivat vielä muutamat vieruskaverit.

Minä aloin jo itsekin kiroamaan pahaista pakkasta, kunnes pääsin kotiin. Nimittäin kun menimme lenkille, Valo oli lumesta, tuulesta ja koko helahoidosta niin vilpittömän onnessaan, että minua alkoi hymyilyttämään. (Naurattamaan alkoi siinä vaiheessa, kun Valo meni lumeen möyrimään ja se tipahtikin ojanpenkkaan.)


Siinä me sitten olimme. Minä viskelin lunta ja Valo dyykkasi perään. Molemmat täydellisen tyytyväisinä, keskellä lumista ryöpytystä.

Tämä on kyllä ehdottomasti yksi suurimmista syistä, miksi Valon kanssa on niin mukavaa. Sen seurassa nimittäin tulee aina hyvälle tuulelle.

24.11.2012

Vesipeto

Ohitimme eräällä lenkillämme lammen, jossa emme ole ennen käyneet. Vaikka vesi on jo melkein nollan tuntumassa, ei se näyttänyt kovinkaan haittaavan. Valosta oli hurjan hauskaa touhottaa matalikossa, pärskytellä ja noutaa keppejä.

Tollereiden kuuluisi olla ihan oikeastikin vesipetoja, sillä ne on aluperin tarkoitettu noutamaan ammuttuja sorsia vedestä. Harmiksemme Valo ei kuitenkaan tähän päivään asti ole uskaltanut uida oma-aloitteisesti. Muutaman kerran olemme saaneet sen ottamaan pari kauhaisua, kun olemme tarpeeksi vinguttanut lelua ja olleet itsekin vedessä. Koko rumban ajan Valo on vinkunut ja tärissyt ja uimareissun jälkeen se on juossut maalle kuivattelemaan, mutta heti perään tullut takaisin veteen. Kävimme myös kerran koirauimalassa, ja kuin ihmeen kaupalla Valo kroolasi siellä puoli tuntia putkeen.





Vesi siis selvästikin kiinnostaa, mutta syvemmille apajille meneminen on vielä(kin) turhan pelottavaa.

Pidän silti lippuja korkealla. Ehkä vielä joku päivä minä saan tuon koiran uimaan kuin paraskin sorsannoutaja.

21.11.2012

Ensimmäiset kuukaudet

Selailin koneeni vanhoja kuva-albumeja, mistä sitten löysin Valon pentukuvia. Tämä kirvoitti mieleeni muistoja ensimmäisistä kuukausista oman koiran kanssa.

Haimme Valon kasvattajalta noin 2,5 vuotta sitten yhtenä toukokuun päivänä. Valo oli sillloin 7,5 viikkoa vanha ja meitä jännitti ihan hirveästi. Valo itse oli tavattoman reipas ja se oppi jo istumaankin ensimmäisenä päivänään.


Aluksi emme käyneet ollenkaan lenkeillä, vaan oleskelimme pihapiirissä pensasaidatulla nurmikolla. Naapurin kaksi pientä tyttöä taisivat vakoilla meitä ikkunastaan, sillä aina kun tulimme ulos, olivat tytötkin heti ulkona ja pyysivät lupaa silitellä pentua.

Ensimmäiset kuukaudet opettelimme uusia asioita kuten bussilla matkustamista, imuriin tutustumista ja pannan käyttämistä. Vaikka ehdin jo sanoa, että Valo oli reipas, oli se myös aikamoinen pelkuri. Esimerkiksi bussit ja pyörät olivat niin hurjia, että muutamat itkutkin tuli tirautettua. Kerta kerralta kaikki tämänmoiset pelottavat kapistukset alkoivat kuitenkin tuntua tutuilta, lopulta jo vähän tylsiltäkin.


Sisäsiistiksi opettaminen sujui mielestäni yllättävän onnistuneesti, vaikka siinä olikin aluksi hieman tekemistä. Kun Valo oli vielä pieni, se laski alleen sinä siunattuna hetkenä, kun se aamulla avasi silmänsä. Senpä takia kehitimme hieman työlään, mutta toimivan, rutiinin. Laitoimme iltaisin seuraavan päivän vaatteemme takkia myöten sängynreunalle odottamaan. Aamulla pukeuduimme sängyssä hyvin hiljaa ja mahdollisimman liikkumatta vaatteisiimme. Tämän jälkeen suorastaan syöksyimme nappaamaan Valon syliimme, kengät päälle ja juoksujalkaa ulos. Ja onnistunut suoritus ulkona!

Koska Valo on sekä minun että M:n ensimmäinen oma koira, olimme myös välillä aika pelokkaita. Siinä mielessä, että jos Valo sattui vaikkapa kertaalleen oksentamaan ruokansa, me kiidimme pikimmiten eläinlääkäriin. Tämä alkoi tietenkin tuntua lompakossa ja pikkuhiljaa ymmärsimme, ettei joka yskäisystä ole ihan välttämätöntä rientää lääkärin tarkistettavaksi.

Valo oli mielestäni (tietenkin) maailman suloisin ja ihanin pikku pörröpallo, ja olin siitä täysin hullaantunut. Ensihuuma on jo laskenut, mutta koiraani rakastan yhä.

Voi, ei kyllä olisi pitänyt mennä katselemaan pentukuvia. Tässähän tulee aivan kauhea pentukuume.

18.11.2012

Päivä, jona kaikkia väsytti

Sunnuntai, yleinen lepopäivä. Jollakin ihmeen lailla sunnuntain sanoma tuntuu iskostuneen myös koiramme päähän. Sunnuntaisin se nimittäin on mielestäni piirun verran rauhallisempi kuin yleensä. (Tai sitten minä vain kuvittelen.)




Tämä sunnuntai on tähän asti soljunut mukavasti ja laiskasti hieman koulutöitä tehden, ulkona lenkkeillen  ja televisiota katsellen, niin kuin sunnuntait yleensä. Valo nukkui aamulla yhteentoista asti, vaikka minä olin noussut jo aikoja sitten.

On aika mukavaa huomata, että vaikka omistaakin hätähousuisen intoilijakoiran, osaa se välillä myös rentoutua - ja ilman mököttämistä.

17.11.2012

Viimeiset syyspäivät






Rakkaudesta keppeihin.

13.11.2012

Koiran kanssa harrastaminen

En ole mikään koiraharrastajaekspertti, sillä olemme harrastaneet Valon kanssa pelkästään tokoa ja agilitya. Kirjasin kuitenkin ylös kokemuksiani näistä kahdesta harrastuksesta. Muitakin harrastuksia olisi mukava kokeilla, mutta tällä hetkellä ei varmastikaan riittäisi aikaa millekään ylimääräiselle. (Tämä taitaakin olla se yleisin tekosyy, miksi asioita jätetään tekemättä. No ehkä sitten joskus...)

Tokoa harjoittelimme varmaankin reilut puoli vuotta. Harrastuksena toko oli mielestäni ihan hauskaa, mutta siinä ei ollut sellaista menoa ja meininkiä niin kuin agilityssä. Agilityryhmään päästyämme tokotreenit jäivätkin kokonaan pois.

Ensikosketuksen Valo sai agilityyn jo muutaman kuukauden ikäisenä, kun menimme sen kanssa katsomaan kisoja. Laji vaikutti nopeatempoiselta, hauskalta ja vaativalta. Minä innostuin ihan valtavasti.

Mutta tämä oli Valon ensireaktio lajiin:


Valo ei siis ollut ihan yhtä innoissaan kuin minä. Se katseli hyvin laiskan oloisena putkiin juoksevia ja esteiden yli hyppiviä koiria.

Kuin tomerana äitinä konsanaan päätin kuitenkin testata, sopisiko agility kuitenkin myös meille. Ja voin sanoa, että kyllä vaan sopii.

Aloitimme agilityn heti, kun se käytännössä katsoen oli mahdollista, eli Valon täytettyä vuoden. Puolentoista vuoden jälkeen Valo meinaa yhä haljeta onnesta päästessään kentälle näyttämään taitonsa. Odotellessaan omaa vuoroaan se tärisee, vinkuu ja läähättää. Kun sen silmät kirkastuvat sen vihdoin ja viimein päästessä irti hihnasta, minä en voi tehdä muuta kuin ajatella, että tämän parempaa harrastusta ei vaan voi olla.

10.11.2012

Intensiivimököttäjä

Kuten aiemmassa kirjoituksessani jo kerroin, Valo mököttää melko usein sisällä ollessaan. Se on kuitenkin onnistunut luomaan mökötyksestä varsinaisen taiteenlajin ja porrastanut surkuttelunsa eri asteisiksi. Mökötyksen aste riippuu yleensä siitä, kuinka pitkä aika viimeisestä lenkistä on ollut.

1 asteen mökötys. Mennään jonkin esineen, mieluiten verhojen alle, ja mökötetään siellä.



2 asteen mökötys. Kurkitaan tassun alta, samalla kun vähän yritetään esittää nukkuvaa.




3 asteen mökötys. Asetetaan pää jollekin tasolle, esimerkiksi sohvalle tai sohvapöydälle, ja tuijotetaan.


4 asteen mökötys, tunnetaan myös intensiivimökötyksenä.  Kun mikään muu ei toimi, katse muuttuu mahdollisimman säälittäväksi. Intensiivimökötykseen kuuluu myös olennaisena osana raskas huokailu vähä väliä.

9.11.2012

Laiskan imuroijan kootut selitykset

Yksi huonoista puolista koiran omistamisessa on karvat. Niitä löytyy kaikkialta. Niitä on ruuassa, vaatteissa, hammasharjan mukissa.  Minä en pysyy enää perässä milloin Valolla on karvanlähtöaika ja milloin ei, karvaa siitä kuitenkin lähtee joka päivä. Harjatessa irronneista karvoista saisi varmaan ommeltua Valolle kaverin. Kun tilanne on oikein paha, koirastamme varisee pieniä karvatuppoja joka askeleella kuin joulukuusesta neulasia.

Me olemme kuitenkin iskeneet kyntemme tähän ongelmaan: olohuoneessamme lepää todella kätevästi pieni varsi-imuri juuri näitä tilanteita varten. Sitä voisi siis luulla, että imuria todella käytetään ja täällä olisi yhtä puhdasta kuin Marttojen teekutsuilla. Mutta voin sanoa, että se imuri todellakin pelkästään lepää paikallaan.

Se tuntuu nimittäin jotenkin niin hankalalta. Imuria pitäisi tyhjennellä ja akkua latailla jatkuvasti. Siis aivan kauhea homma toisin sanoen. Vierailin muutama viikko sitten erään ystäväni luona, ja hän kauhisteli, ettei ollut imuroinut kahteen viikkoon. Kahteen viikkoon, ja lattialla näkyi muutama pienen pieni pölypallero. Siinä kaikki! Naureskelin asialle, mutta tosiasiassa siinä meinasi olla itku lähellä.

Onneksi Valo on itsekin ymmärtänyt tämän ongelman. Välillä se nimittäin löytää lattialta oman karvansa, nuuhkii sitä ja sitten syö sen. Voiko tämän laskea kannibalismiksi?

7.11.2012

Yöllinen kauhukohtaus

Nukun yöni yleensä melko sikeästi, enkä herää kovinkaan helposti. Viime yönä heräsin kuitenkin suunnilleen kolmelta aamuyöllä järkyttävään ulinaan.

Luulin aluksi, että ulina johtui jonkinlaisesta hälytyksestä, joten ponkaisin istumaan korvat höröllä täydessä valmiudessa toimimaan. Sitten huomasin, että metakka olikin kuulunut Valosta. Se taisi nähdä aikamoisen hurjaa unta, se makoili nimittäin silmät kiinni omassa kopassaan.

Allaoleva kuva on muuten otettu päiväsaikaan, minulla ei riitä taidot (enkä tiedä riittäkö kamerallanikaan...) saada valoisia kuvia pimeällä.



Sainpa kuitenkin loppuyöstä melkoisen hyvät unet. Nukahdin nimittäin vähitellen uudestaan omaan hihitykseeni.

6.11.2012

Nimi on enne

Hyvin kuluneen otsikon ideana on hiukan valottaa taustoja koiramme nimestä. Valo on hyvin valoisa persoona, joten nimi sopii tosiaan kantajallensa. Valo sattuu myös olemaan hyvin moniuloitteinen nimi, ja siitä on väännetty vitsiä kyllästymiseen asti. Kun minä esimerkiksi iltaisin pyydän, voisiko valon laittaa pois, M kysyy että mihinkäs se laitetaan.

Hah hah.

Valokuva eli kuva Valosta
 Valo sattuu myös olemaan aika sukupuolineutraali nimi. Kaiken lisäksi Valo on melko siro urokseksi, ja sitä luullaankin usein tyttökoiraksi. Asiaa ei siis helpota ollenkaan se, että valitsimme sellaisen nimen, mikä ei suoraan kerro sukupuolta. Olen käynyt 1,5 vuotta agilityssa, ja vielä pari viikkoa sitten eräs agilitytovereistani kehui kehui Valoa "hyväksi tytöksi".  Voi, onneksi Valo ei ymmärtänyt.

Siinä se heilutteli iloisena häntäänsä ja nouti ystäväni heittämää palloa eikä tajunnut, että toinen oli juuri haukkunut sitä tytöksi.

4.11.2012

Moniulotteinen hurtta

Valo on hieman bipolaarinen koira. Toisaalta se on iloinen ja innokas, toisaalta maansa myynyt. Toisaalta älykäs, toisaalta tyhmä kuin saapas. Toisaalta utelias, toisaalta pelokas. Niin se kai elämässä menee. Mikään ei ole mustavalkoista, vaan ennemminkin oranssia. Valon persoona on mitä loisteliain, ja kutsummekin sitä välillä mainioksi makkaraksi, koska se nyt vain on sellainen.


Mainio makkaramme on yksi iloisimmista koirista, mitä olen koskaan tavannut. Naapurimme sanoi kerran osuvasti, että Valo vaikuttaa onnelliselta koiralta. Ja sitä se onkin. Niin kauan siis, kun olemme ulkona. Kun tie vie takaisin sisälle, on Valo kuin eri koira. Valo on nimittäin kova koira mököttämään. Eikä sillä ole väliä, olemmeko juuri olleet 0,5 tuntia vai 3,5 tuntia ulkona. Jos ollaan sisällä niin sitten mökötetään.

Sisällä oleskelu muuttuu kuitenkin mukavaksi, jos leikitään, tehdään temppuja tai syödään. Tollerit ovat älykäs rotu, ja niitä on suhteellisen helppo kouluttaa. Minua on välillä kehuttu, että miten olenkaan osannut opettaa Valon antamaan tassua, kierimään ja sytyttämään lampun. Mutta uskon, ettei minulla ole kovinkaan suurta osaa tai arpaa sen suhteen. Valo oppisi varmaan opettamattakin.

Mutta välillä niin neuvokas koira muuttuu täydeksi tolvanaksi. Valo saattaa esimerkiksi kävellä normaalisti, kunnes se yhtäkkiä pysähtyy. Siinä se sitten seistä tollottaa, kunnes muutaman minuutin kuluttua jatkaa taas normaalisti kävelyään. Jos Valo saa jonkin herkun, mitä ei voi kerralla niellä (esimerkiksi kokonaisen lihapullan), Valoa vie sen olohuoneen matolle. Sitten Valo vähän nuolee, tuijottelee, pyytää meiltä apua, nuolee taas, tuijottaa ja vasta sitten syö.


Valo on todellinen seikkailijaluonne, siis oikea koirapartiolainen. Ja aina valmiina, totta kai. Valo on tökännyt kuonollaan siiliä (huono tulos), napannut lennosta linnun (vielä huonompi tulos) ja syönyt rotanmyrkkyä (erittäin huono tulos). Kaikki nämä vain siksi, että se on niin utelias. Kaikkea pitää siis kokeilla, ainakin kerran.

Mutta vaikka Valo kirjaimellisesti tunkeekin kuononsa jokaiseen paikkaan, mihin sen nyt tunkea voi, on se silti myös aikamoinen pelkuri. Harrastamme Valon kanssa agilitya, ja kerran hyppyesteellä se kaatoi esteen, eikä uskaltanut tämän jälkeen enää hypätä. Kutsunkin Valoa välillä kiusoitellakseni mamoksi.

Kaiken kaikkiaan Valon persoona on aivan hurmaava.

Ennen omaa koiraa en osannut edes aavistaa, että lemmikeillä voi olla niin monisäikeiset persoonat.

2.11.2012

Heikoilla jäillä

Olin tänään kotiin tultuani todella huonolla tuulella. Hartioita kivisti, vatsa kurisi, silmät meinasivat painua kiinni ja jalkoja paleli. Lenkille piti kuitenkin mennä. Niinpä puin vaaleanpunaiset lenkkarini jalkaan ja laitoin koiran hihnaan. Mumisin itsekseni, että en taatusi ole yli 35 minuuttia ulkona (se on minun asettamani minimiaika ulkoilulle Valon kanssa).  Kun lenkin lopussa ohitimme lammen, innostuin heittämään kepin sinne. Lampi olikin jäässä, ja keppi liiteli kovaa vauhtia lammen toiseen päähän. Sitä oli aika mukavaa seurata, joten heitin toisenkin. Ja kolmannen. Ja muutaman lisää.

Koska Valo on Valo eikä voi siis vastustaa ohilentäviä esineitä, joten se itkua pidätellen seurasi, kun kepukat lensivät vuoron perään sen ulottumattomiin. (Mutta sitten kun heitin sille turvallisesti maalle pari keppiä, eivät ne niin kiinnostaneetkaan.)

Lopulta Valo ei voinut enää vastustaa kiusasta, vaan syöksyi lampeen. Vähän oli ihmettelemistä, kun ei päässytkään alkumetrien jälkeen eteenpäin, kun tuli jää vastaan. Tässä kohtaa ei itkua enää pidätelty.

Kun sitten heitin kepin ihan Valon nenän eteen, ja se sai kun saikin napattua kepin jään päältä, oli minulla onnellinen koira. Ja minäkin tulin onnelliseksi.


Ulkona olimme lopulta 45 minuuttia, joten minimiaikani ylittyi selvästi. Siitä taisimme ilahtua molemmat.

1.11.2012

Mitä käy koiralle, kun pari eroaa?

Tämä aihe tuli mieleeni syystä tai toisesta muutama päivä sitten.

Luin HESY:n sivuilta, että etenkin nuoret parit antavat lemmikkinsä helposti pois esimerkiksi vauvan syntyessä tai kun koiralle ei löydy lomamatkan ajaksi hoitopaikkaa. Voisi kuvitella ihmisten antavan lemmikkinsä helposti pois myös eron hetkellä. Lisäksi Suomessa lopetetaan koiria ainakin eroahdistuksen ja sisäsiisteyden puutteen takia.
                                                              
Ja tämä kaikki hyvinvointivaltio Suomessa.

Aika rankkaa tekstiä. Mikseivät ihmiset osaa ottaa vastuuta eläimestä, jonka he päättävät hankkia? Sairaustapaukset ja muut vastaavat ovat tietenkin asia erikseen. Voisin kuvitella, että tuonkaltaisissa tilanteissa lemmikille etsitään itse uusi koti.

Minulle koira on koira, eikä ihminen. Mutta myös koira on perheenjäsen. Niinpä, jos joskus tiemme eroavat M:n kanssa, olen aika varma, että meillä olisi jonkinlainen yhteishuoltajuus Valoon. Näin siis olen realistina (piilopessimistinä?) ajatellut. Ehkä se liittyy jotenkin suomalaisuuteen, että kaikkeen pitää varautua. Luonnollisesti kuitenkin toivon ja teen kaikkeni sen eteen, ettei minun tarvitse kokea yhteishuoltajuuden rujoja puolia. Mutta ainakin minä nukkuisin yöni hyvin.