Sivut

31.12.2012

Ihan tonttuna

Joulu tuli ja meni hyvin nopeasti. Kiteytettynä kolmipäiväiseen jouluumme kuului matkustamista, syömistä, ulkoilua, pakettien avaamista ja muutama lumipallo.

Minulla oli perinteinen kuvallinen joulukalenteri, ja Valo katseli silmät kiiluen jokainen aamu, kun minä avasin luukun. Kun sitten aattona sain avattua viimeisen luukun, annoin kalenterin Valolle. Se riemastui lahjastaan niin, että repi yksitellen jokaikisen luukun irti.


Touhuamisen jälkeen piti tietysti hieman mököttää. Nyt se sitten on revitty.

Valo on aina ollut hulluna paketteihin, ja tänä jouluna olimme varustautuneet hyvin. Valo sai pelkästään minulta ja M:ltä noin kymmenen pakettia ja päälle vielä muutamia lahjoja muiltakin. Paketeista kuoriutui pari luuta, paljon herkkuja ja muutama lelu. Leluista rakkaimmaksi nousi onneton siiliherra, jolta Valo hotkaisi käpälät yhdeltä istumalta pois. Onneksi ne olivat aika pienet.

Kokeilimme myös potkukelkalla suihkimista, josta Valokin innostui. Se hyrisi ja tärisi innosta kelkan edessä, kun minä yritin potkia vauhtia. Välillä piti heittää hämäykseksi pari lumipalloa jonnekin sivuun.

Tänään on sitten viimeinen päivä tälle vuodelle. Toivottavasti ensi vuosi toisi tullessaan paljon hyvää. Ja vähän huonoakin, jotta muistaa arvostaa niitä hyviä asioita. Minulla on uudenvuodenlupauskin: Muista nauttia elämästä. Se on helppo muistaa, kun vieressä kulkee elämästään täysin tassuin nauttiva ystävä.

24.12.2012

19.12.2012

Muutama sana hiihtäjistä

Meillä on kotimme lähellä paljon hiihtolatuja. Mikä on ihan OK, paitsi että kävelyreittejä ei ole melkein ollenkaan, kun kaikki on muutettu laduiksi.

Senpä takia joudumme välillä kävelemään muutamia metrejä ladulla, jotta pääsisimme takaisin kävelytielle. Jos haluan esimerkiksi pellolle lenkille, joudun kävelemään noin 10 metriä hiihtäjien tiellä. Tällöinkin varon aina, ettemme ole kenenkään tiellä ja varromme kunnes mahdolliset sauvojat ovat suihkineet ohi. Mikä ei minun mielestäni ole kovin paha juttu.

Hiihtäjien mielestä taas on. On tietysti totta, että se ei ole mukavaa, jos ei pääse eteenpäin, kun vastassa on jonkun hurtta. Ja tuleehan siitä painaumia maahan, kun tavallisilla tossuilla kävelee ladun päällä. Mutta kun me emme edes ole kenenkään tiellä. Yksi hiihtäjä kuitenkin avautui tilanteesta (en tiedä oliko sanat suunnattu minulle vai yleisesti taivaalle ja kaikkien kuultavaksi) ja karjui, että on se saamari kun aina noitten pitää kävellä hiihtoladuilla ja plaa plaa plaa.

En ole oikeastaan koskaan aikaisemmin sanonut kenelläkään vastaan, mutta nyt en malttanut olla hiljaa. Joten karjuin takaisin jotakin sen suuntaista, että eipä sen nyt luulisi maailmaa kaataavan, jos kävelemme sen 10 metriä hiihtoladulla, että pääsemme kävelytielle. Muuta mahdollisuutta kuin oikein ei ole. Hiihtäjäkään nimittäin ei voinut olla huomaamatta, että olimme vain ohikulkumatkalla, emmekä suinkaan olleet perustamassa piknikkiä keskelle latua.

Mikähän siinä on, että koiranomistajille ollaan aina vihaisia? Jos ei hiihtoladulla kävelemisestä, niin tarpeiden keräämisestä (tai keräämättömyydestä). Ja eipä siinä. Kyllä minuakin sapettaa, jos joku on jättänyt kasan keskelle kävelytietä. Mutta kun se ei jää siihen. Olen huomannut niin oman kuin muidenkin koirien kanssa, että ihmisiä ketuttaa myös mm. koiran haukkuminen, koiran irrallaan pitäminen, koirapuistot ja koirien jättäminen ruokakaupan edustalle.

Minä ymmärrän, että kaikki eivät pidä koirista. Mutta koirattomien tulisi ymmärtää, että jotkut taas pitävät.

Mitä mieltä te olette?

15.12.2012

Pulkkamäessä

Olimme M:n ja Valon kanssa eilen pulkkailemassa. Lähellä kotiamme on aivan järkyttävän iso mäki, ja hiukan painovoimaa uhmaten läksimme kokeilemaan, josko pulkkailutaitomme ovat vielä tallessa.

Hiukan ruosteessa olivat. Emme uskaltaneet nimittäin laskea kuin mäen keskivaiheilta, ja silloinkin vauhtia oli enemmän kuin tarpeeksi.

Kivaa kuitenkin oli, etenkin Valolla. Jos yksi viisivuotias pikkupoika/-tyttö on isoon pulkkamäkeen päästessä innostunut, niin Valon innostus täytyy varmaan kertoa kymmenellä. Minä en edes tiennyt, että ylipäätään mistään asiasta voi olla niin täydellisen jännittynyt ja onnessaan.

Tältä näyttää seonnut koira.

Pulkkaa itseään se hiukan vierastaa, eikä siis todellakaan suostu itse matkustamaan pulkassa. Sen sijaan pulkan vieressä juokseminen on se juttu. Vielä hauskempaa se taitaa olla, kun juoksee pulkan edessä. En tajua, miten se ei ole satuttanut itseään, mutta siinä se koikkelehtii suoraan pulkan edessä kuin mikäkin Prinssi Peloton.
Ja yritä siinä nyt sitten hätistellä sitä sivummalle, kun molemmat kädet pitävät pulkan reunoista visusti kiinni.

13.12.2012

Maali!

Valon hulluusasteikon yläpäähään lukeutuu myös sählypallot. Jos jossakin vierii sählypallo, voi olla varma, että sen perässä nuohoaa myös eräs tietty karvakuono.

Kunnollisesta sählyn peluusta on silti turha haaveilla, sillä kuka nyt haluaisi palauttaa pallon takaisin peliin, kun se on kerta työllä ja vaivalla hankittu? No ei ainakaan Valo.



Yritimme (tai totuuden nimissä M yritti ja minä lähinnä häiritsin huutelemalla "pysykää paikoillanne kun mä otan teistä kuvaa") tänään taas pelata. Hauskaa sählyn pelaamisessa on se, että Valo kyllä saatuaan pallon myös päästää sen jonkin ajan kuluttua takaisin peliin ja se todella on innoissaan koko sähly+maila+koira-yhdistelmästä. Huonoa siinä on se, että meillä on parkettilattia.

Sählypallot ovat myös siitä ilmeisen hauskoja, että ne välillä tuntuvat hyppäävän ihan itsestään sählykassista ulos. Rikospaikalle jää tosin aina todistusainestoa: muutama pieni, oranssi karva.

10.12.2012

Pienestä pitäen

Valo on pennusta saakka ollut frisbeehullu. Nykyään se on myös mm. pulkkahullu, agilityhullu, luuhullu ja keltainen-vinkupallo-hullu. Frisbee on silti ollut menossa mukana alusta lähtien. (Tai siitä lähtien, kun minä tietämättömänä kaupassa ajattelin, että saattaiskohan se tykätä tästä, no ei välttämättä, mutta kun on kerran halpa niin ostetaan sitten...)

Näissä kuvissa Valo on noin neljäkuukautinen. Sillä oli silloin iso pää ja liruhäntä, mutta olen huomannut sen vasta kuvista. Vaikka tiedän, että Valo on kasvanut ja muutenkin muuttunut pentuajoistaan, on se minun mielestäni silti aina pysynyt ihan samanlaisena.
Tuo samainen oranssi läpyskä on vieläkin käytössä. Nykyään erinäiset kopit, voltit ja kunniakierrokset ovat olennainen osa heittelyä. Brassailija.

Frisbee on siitä kätevä, että sitä voi heitellä myös talvisin, sillä se ei uppoa lumeen, niinkuin useimmat muut lelut. Valo ei nimittäin läheskään aina katso, mihin lelu heitetään. Se vain säntäilee. Mysteeriksi on jäänyt, miten se kuitenkin onnistuu niin usein koppaamaan lelunsa. Koiran kuudes aisti?

8.12.2012

Matolääke

Kävimme eilen apteekissa hakemassa Valolle matolääkkeen. Valo on kauhonut lunta napaan niin tiuhaa tahtia, että minä en ihmettelisi, vaikka sillä oikeastikin olisikin matoja mahassaan.

Kun tänään sitten avasin lääkepaketin, aloin miettimään, mihin herkkukinkkuun sen tällä kertaa voisi kääriä, jotta se varmasti tulisi syödyksi. Paketissa oli kaksi suloista, luunmuotoista pientä nappulaa. Niistä leimahti ilmeisesti sen verran herkullinen tuoksu, että Valon nenä herätti koiran. (Minä en kylläkään haistanut mitään.) Se kuljeskeli ympäri huonetta, kunnes paikansi lääkkeet ja katsoi anovasti kuin sanoakseen, että voisinko mä saada noi. Ja minähän annoin.

Rousk, rousk, rousk. Valo imaisi lääkkeet yhdeltä istumalta niin tyytyväisenä, että niiden täytyi maistua hyvältä. Aiemmin olen yrittänyt kääriä nappuloita ties mihin kinkku-pekoni-lihapulla-komboihin, mutta aina itse lääke on syljetty ulos.

Ehkä salaisuus kuitenkin piili pillereiden muodossa. Minä olen kyllä nähnyt lääkkeitä ties missä muodossa: jauhona, nesteenä, pillerinä, kapselina. Mutten kyllä koskaan aikaisemmin luunmuotoisina!

3.12.2012

Pieniä asioita

Parhaat asiat yleensä ovat loppujen lopuksi aika pieniä. Niin kuin ne asiat, joita minä Valossa arvostan.

Se esimerkiksi tulee syömisen jälkeen aina "kertomaan", että nyt on kuppi tyhjä. (Toisin sanoen siis tulee käväisemään siellä, missä nyt sattuu olemaan, odottaa hetken, ja lähtee sitten pois.)



Aamuisin se pistää päänsä sängyn reunalle, ja jos avaa silmät, kuuluu  tumps, tumps, tumps kun sen häntä vispaa lipastoa päin.


Jos sitä yrittää silittää, silloin kun se oikeastaan ei haluaisi sitä silitettävän, se kumartuu muka venyttelemään. (Valo on muutenkin varsinainen joogi. Se venyttelee aamuisin, aamupäivisin, päivisin, iltapäivisin ja iltaisin. Ja siinä välillä.)

Se kurtistelee kulmiaan jokaikiseen mahdolliseen kulmaan.



Ääntelyskaalasta päätellen en ole ihan varma, asuuko kotonamme koira, kissa, susi vai sammakko.


Naapureita nähdessään se alkaa kiemurrella innostuksesta. (Etenkin takapää vispaa kuin zumbatunnilla konsanaan.) Vaikkei olisi edes nähnyt kyseistä naapuria aikaisemmin.


Ja välillä, se näyttää niin kertakaikkisen tolvanalta, että väkisinkin alkaa hymyilyttämään.