Sivut

31.7.2013

Kuin kaksi koiraa

Miten kliseet ovatkin kaikessa ärsyttävyydessään oikeastaan todella toimivia? Esimerkiksi se, että koirien sanotaan muistuttavan aina omistajaansa. Tämä on hyvin usein vaan niin totta.

Eilen törmäsin rokkipariskuntaan, jotka kävelyttivät varsinaista irokeesipitbullia vieressään. Rempseällä ja aina iloisella naapurillani on kultainennoutaja. Sievällä ja elegantilla ystävälläni on, mikäs muu kuin papillon.

Haluaisin ajatella, että ehkä minun ja Valonkin ulkonäössä on jotain samaa. Olisin mielelläni siro, kauniin värinen ja aina pieni pilke silmäkulmassa. Mutta ehkä aina ulkonäkö ei täsmää, mutta luonne sitäkin enemmän.

Ainakin joissakin asioissa olemme Valon kanssa melko samanlaisia.

Valo on sosiaalinen, leikkisä, se innostuu helposti uusista asioista, on välillä vähän tai vähän enemmän tohelo ja rakastaa pakettien avaamista. Iltaisin se kerjää huomiota ja silityksiä. Kun on tylsää, niin mökötetään ja herkun eteen voi tehdä mitä tahansa. Löytyy kuitenkin myös sellaisia asioita, missä olemme aika erilaisia. Minä en esimerkiksi yleensä kieri mutalätäköissä tai syö mädäntynyttä kalaa. Ainakaan tarkoituksella.

Tietysti luonteenpiirteiden tulisikin ainakin jollain tasolla sopia yhteen, jotta yhteiselosta tulisi jotakin. Toisaalta olen huomannut, että jos luonteet ovat liian samankaltaiset, voi elämä muuttua vähän tylsäksi. Kaikki tehdään aina samalla rutiinilla ja kompromisseille ei ole tarvetta. On siis ihan hyvä, että eroavaisuuksiakin löytyy.

Jos Valokaan ei esimerkiksi pitäisi mudassa kierimisestä, missaisimme molemmat jotain ainutlaatuista. Valo menettäisi itse teon ja minä menettäisin sen hetken, kun saa katsella oman koiransa hassuja touhuja.

Entä se kompromissi? Möyrimisen jälkeen mennään pesulle. Siitä en tingi.

28.7.2013

Kaksi hampurilaista ja koiralle vettä, kiitos

Me raahaamme Valoa mukaan käytännössä kaikkialle. Siksi tuntui loogiselta ottaa se mukaan myös pari iltaa sitten, kun päätimme mennä syömään. (No itse asiassa, ei se kauhean loogiselta tuntunut. Olimme oikeastaan menossa koiraystävälliseen kahvilaan, mutta koska se oli niin kaukana ja kello oli paljon ja meille tuli nälkä, päätimme skipata kahvilan ja mennä käytännössä lähimpään paikkaan, mistä saa jotain syötävää.)

En ole koskaan ennen ottanut koiraa mukaan ravintolaan, ja kyllähän yhtälössä nälkäinen koira + paljon ruokaa + paljon vieraita ihmisiä on jotain mätää. Hiukan meitä siis jännitti.

Onneksi tarjoilijat olivat todella mukavia ja sanoivat, että saamme syödä terassilla, koska muita ihmisiä ei juuri ollut. Koska palelen helposti, olisimme varmasti menneet sisälle syömään jos Valo ei olisi ollut mukana. Ulkona oli kuitenkin lämmin ja minä palelin vain vähän.

Niinpä me söimme ruokaa ja Valo söi omaa tikkuaan, jonka olin ottanut sille mukaan. Todella mukava kokemus kaiken kaikkiaan!

Tuo alin kuva on kyllä vähän lavastettu. Jos näette tuon epämääräisen roskan ihan oikealla alakulmassa, se on oikeasti pihvinpalanen. Valo odottaa, että pääsisi sen kimppuun. Muuten se ei kyllä maannut nätisti tuolin alla vaan meni tyypilliseen tapaansa keskelle terassia makoilemaan.

Mutta joka tapauksessa. Kyllä tämä oli yksi parhaimmista ravintolakokemuksista. Vaikka ruoka ei ollutkaan kovin eksklusiivista, oli seura sitäkin parempaa.

26.7.2013

Vihainen lintu

Melkein viikko on taas vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Minua muuten hämmentää, miten moni kirjoittaa että "ei oo nyt tullut kirjoitettua vähään aikaan, kun ei oo tapahtunut mitään erikoista". Mutta arkipäivissähän se erikoisuus juuri piilekin, eikö!

Mekin olemme koko viikon olleet aika tavallisissa puuhissa. Olemme käyneet katsomassa lampaita, syöneet vadelmia, leikkineet vanhoilla leluilla ja yhdellä uudella. Silti kaikissa näissä pienissä hetkissä on ollut jotain erityistä.

Vähän tuosta uudesta lelusta muuten. Olimme Valon kanssa puistokirpputorilla, ja silmiini osui tuo Angry Birdsin päähahmo. Koska Valo oli käyttäynyt niin kiltisi (eli koska minä halusin sen), ostin sille ihan oman vihaisen linnun. Siskoni luota löytyy jättimäinen Angry Birds -possu, jota Valo ei saisi syödä mutta jonka se aina jostain piilosta löytää ja käy salaa vähän nakertamassa.

Minäkin olisin tykännyt possusta enemmän, mutta on tuo lintukin aika kiva.

En muuten ymmärrä, että vaikka koiran kanssa leikkiminen on ehkä maailman kivointa, sitä ei kuitenkaan tule tehtyä joka päivä. Olen kuitenkin varma, että Valo jaksaisi leikkiä päivittäin.


Koska haluaisin että leikkiminen olisi enemmän osa arkea kuin vain erityistilaisuus, olen kehittänyt pienen hälytysjärjestelmän. Se on hyvin yksinkertainen. Jos satun lenkillä potkaisemaan käpyä, kiveä, keppiä tai muuta vastaavaa, on hyvin helppo huomata, milloin Valo on akuutissa leikkipulassa. Jos se jättää vierivän esineen huomiotta, kaikki on hyvin.

Jos se taas ryntää esineen perään ja menee leikkiasentoon, silloin on jo pahemman luokan leikkihätä.

21.7.2013

Pikkuveli, pyy ja frisbee

Tällä mökkireissulla Valo on lähinnä juossut. Joko se on juossut frisbeen perässä, riehakkaan pikkuveljeni perässä tai säikähtäneen pyyn perässä.



Frisbee on kuitenkin selvästi ollut paras jahdattava asia. Sen perässä on nimittäin myös uitu.

Mikähän siinä muuten on, että Valo menee aina uimaan tuon alla olevan kiven kautta. Ensin se huutaa laiturilla, sitten se juoksee tuolle kivelle huutamaan, ja lopulta se ottaa ensimmäiset askeleet veteen. Sitten vain kovaa kauhontaa lelun luo.


20.7.2013

Ykkösluokan junailijat

Lähdimme Valon kanssa mökille jo muutama päivä sitten M:n jäädessä vielä kotiin paiskimaan töitä. Koska M tarvitsee työmatkoillaan autoa, varasin minulle ja Valolle junaliput.

Valo on matkannut etenkin paikallisjunissa aika useasti. Kerran aikasemmin se on mennyt pidemmän matkan junassa. Ei siis puhuta ihan mistään noviisihauvasta, mutta aika jännät paikat oli silti.

Lippua varatessani kiinnitin huomiota siihen, että koiran paikkaa valitessa vaihtoehtoina oli "lemmikkipaikka" ja "iso lemmikki". Sen enempää ajattelematta valitsin ison lemmikin paikan.

Tämä osottautui varsin onnistuneeksi valinnaksi. Valolla oli reippaasti yli neliömetri tilaa tassutella, makoilla ja odotella. Tämä oli todella mukava yllätys, sillä yleensä junassa Valo ei osaa varoa kanssamatkustajia oikeastaan yhtään. Matkustajat saavat aina pienen jumppatuokion, kun Valo asettaa itsensä keskelle käytävää. Siinä sitä sitten pitäisi loikata yhden keskikokoisen koiran yli jos tahtoo ulos. Ei ihan helppo homma liikkuvassa junassa.

Voi, kuinka moni onkaan astunut Valon hännän päälle. Joka tapauksessa, nyt tätä ongelmaa ei ollut koska tilaa oli enemmän kuin riittävästi. Eikä kukaan ei tallonut Valon häntää.





Sen sijaan takanamme oli pelkkään minikokoiseen jalkatilaan ahtautunut dalmatialainen ja toisessa päässä samaiseen pieneen jalkatilaan ahtautunut jättikokoinen sekarotuinen. Nämä olivat varmaankin niitä "lemmikkipaikkoja". 

Tässä siis oiva vinkki kaikille junamatkustelijoille: jos on iso koira, varaa paikka isolle lemmikille. Paikka maksoi saman verran ja saimme käytännössä oman junaloossin verran tilaa. Voi tietysti olla, että meillä sattui vain käymään hyvä tuuri. On tuo minusta silti kokeilemisen arvoista. 

Mutta voi, nyt minua alkoi säälittää se dalmatialainen ja sekarotuinen. Ne näyttivät aika onnettomilta. 

17.7.2013

Mörkö voitettu

Olen niiiiin iloinen!

Olemme käyneet noin kolmisen kertaa viikossa agilitytreeneissä. Kerran viikossa meillä on ohjatut treenit ja loput kerrat käymme itsekseen. Jokaisella treenikerralla olemme harjoitelleet keinua. Kaikki muut esteet ovat sujuneet jo jonkun aikaa hyvin paitsi tämä yksi.

Kun puolitoista vuotta sitten tutustuimme keinuun, en ajatellut että uuden asian oppimisessa voisi kestää niin hävyttömän kauan. Keinu on ollut meille oikea mörkö. Jauhoimme keinua kuukausia pääsemättä oikeastaan eteenpäin.Kun kerrankin olemme päässeet vähän eteenpäin, on Valo pelästynyt sitä rytinää ja olemme taas joutuneet aloittamaan homman alusta. Hyvin pienin askelin olemme siis edenneet.

Mutta tänään se tapahtui. Valo kulki kokonaisen keinun ihan itse ja vielä pysähtyi loppuun. Voi onnea! Se sai palkaksi melkein kokonaisen nakin siitä, kun olin niin iloinen. Taisi Valokin olla aika tyytyväinen, kun sai herkkuja.

Toki keinussa riittää vielä treenamista. En minä vielä tiedä, kiipeäisikö Valo keinulle radalla. Mutta tällä hetkellä sillä ei ole väliä. Nyt en vain pysty miettimään muuta kuin että keinu keinu keinu. Se meni keinun! Kokonaisen keinun!

16.7.2013

Kumipallona luokses pompin

Tarvitseeko tähän nyt sanoa jotain.

Pallot.


13.7.2013

Kumman koira?

Koska Valo on sekä minun että M:n koira, on minulta välillä kysytty, että kumman koira Valo on enemmän, minun vai M:n.Tuollaiset kysymykset ovat aina vaivaannuttaneet minua jonkin verran. Niihin tekisi mieli vastata jotain filosofista omistamisesta ja perheestä, mutta vastaan yleensä vain emmätiiä.

Kun Valo oli pentu, teimme M:n kanssa kaiken yhdessä. Koulutukset ja koirapuistot kierrettiin yhdessä ja temppuja opetettiin vuoronperään. Lenkit ja ruokailutkin jaettiin tasan puoliksi.

Nykyään kaikki nämä asiat ovat ajautuneet omiin uomiinsa ja meillä on aika selvät sävelet siitä, mitä kukakin tekee.


Minä esimerkiksi leikkaan aina Valon kynnet, M taas poistaa Valon kaikki punkit. Minä menen aamulenkit, M menee iltalenkit. Joitain asioita teemme kyllä vieläkin yhdessä. Esimerkiksi eläinlääkärin pihaan kaartaa aina koko perhe.

Lopulta se taidan kuitenkin olla minä, joka huolehtii Valosta enemmän. Käyn Valon kanssa agilityssa, lenkkeilen sen kanssa useammin ja ruokin, pesetän ja leikitän sitä enemmän kuin M. En silti koe, että Valo olisi jotenkin enemmän minun. Sitä paitsi Valo nuolee aamuisin vain ja ainoastaan M:n käsiä, minun käsiini se ei koske.

Joten ei se Valo ole kummankaan oma. Se on osa perhettä.

12.7.2013

Viikonloppu alkoi jo

Ei tässä muuta ollut, kuin että nautinnollista viikonloppua! Me aloimme viettää sitä jo nyt. Toki sitä pitäisi pestä tiskit, kirjoittaa muutama sähköposti ja tarkistaa lopputyötä, mutta voihan ne tehdä ensi viikollakin. Nyt tuntuu paremmalta pistää shortsit jalkaan ja hihna käteen.


PS. Satunnaisessa inspiraatiopuuskassani päätin muuttaa blogin ulkoasua ja tehdä uuden bannerin. Omaa silmää uusi ulkoasu miellyttää kovasti, toivottavasti teidänkin silmät pitävät näkemästään.

10.7.2013

Oho, me voitettiin

Kävimme eilen agiliitämässä möllikisoissa. Ne olivat meille oikeastaan ensimmäiset "oikeat" kisat, sillä edelliset kisat olivat pelkästään oman seuramme jäsenille. Jaa, eiväthän nämäkään tietysti olleet oikeat kisat, vaan epäviralliset. Mutta noin niin kuin kuitenkin.

Olin ensimmäinen, joka ilmoittautui maksi-mölleihin, joten me olimme myös ensimmäisinä radalla. Jos minua ei jännittänyt jo muuten paljon, niin ensimmäisenä oleminen toi vielä oman lisäjännityksensä.

Ei voi muuta sanoa, kuin että onneksi otimme kaksi starttia.


Ensimmäinen startti meni ihan ok, Valo juoksi puomin ohi mutta muuten meni hyvin. Paitsi että minä en rataantutustumisessa ollut katsonut tarpeeksi tarkkaan, että miten se rata nyt menikään. Jätimme yhden esteen kokonaan tekemättä. Saimme näin ollen ensimmäisestä radasta hylätyn, ja minä mietin että miksi ihmeessä.

Tajusin onneksi katsoa muiden suorituksia ja pienen ahaa-elämyksen jälkeen olimme valmiita toiseen starttiimme. Onnistuimme saamaan nollaradan ja minä olin tosi iloinen.

Rata itsessään oli suhteellisen helppo, lähinnä sellaista mukavaa rallattelua. Oli siellä muutama vähän pahempikin kulma, joihin osa koirakoista kompastui. 

Palkintojenjaossa ajattelin, että olisi hienoa jos olisimme 10 parhaan joukossa ja kaivelin reppua samalla kun kuulutettiin möllien paras. Kun ne kuuluttivatkin että "Ohjaaja Emma ja novascotiannoutaja Valo", ajattelin vain että häh. Sitten katsoin, että oliko sen toisen tollerin nimi myös Valo. No ei ollut, kyllä ne meitä tarkoittivat!

Voi vitsit mitkä fiilikset!

Kuvissa on meidän palkinto, Purinan ruokasäkki. (Parvekkeen likaisiin seiniin ei saa kiinnittää huomioita.) Valo sai maistaa palkintoruokaansa iltapalaksi, ja johan maistui. Sille toisaalta maistuu mikä vaan.

On minullla vaan hieno agilitykoira.

8.7.2013

Pesistä vedessä

Valo on löytänyt mökiltä mustan, muovisen pesäpallomailan. Maila lojuu saunan verannalla, eikä Valo koske siihen ellei sitä yllytetä. Muita leluja se kyllä hakee ihan itsekin. Sitä voisi siis luulla, että pesismaila saisi olla pesismaila kaikessa rauhassa.

Mutta siitä onkin tullut Valon uimalelu. Maila on jo lähes katki, kun sitä on retuutettu niin paljon.

Sitä minä olen sitten tässä viikonlopppuna tehnyt. Heitellyt pesismailaa veteen ja Valo on kuono täristen sitä noutanut, aina vaan uudestaan ja uudestaan.





Aiemmin Valo tykkäsi käydä saunassa meidän kanssamme, mutta ei enää. Kun me menemme saunaan, asettautuu Valo lähtökuoppiin. Se odottaa käpälääkään liikuttamatta niin kauan, että tulemme takaisin ulos.  Ja silloin se on valmis. Valmis syöksymään veden vaaraan pelastamaan tämän todella tärkeän esineen.

Toiset ne pelastavat hukkuvia, mutta mitä niistä. Me pelastetaan pesismailoja.

3.7.2013

Koiran kasvattamisesta

Koirien kasvatusmenetelmät tuntuvat olevan aika ajoin hyvinkin tunteita kuohuttava puheenaihe, ja sen takia en ole halunnut kertoa omista kasvatustavoistamme sen enempää, vaikka meillä ei mitään radikaaleja tapoja käytössä olekaan. Minua on aina harmittanut se, että jos koira selkeästi voi hyvin, miksi jonkun ulkopuolisen pitää omassa pätevyydenhalussaan puuttua asiaan.

Erilaisia koiran kasvattamistyylejä on aivan huikea määrä. Jotkut pitävät koiria susien jälkeläisinä, toiset inhimillistävät koiransa. Toiset turvautuvat nameihin, toiset räminäpurkkeihin.

Meillä käytössä on niin namit kuin räminäpurkkikin. Positiivisen vahvistamisen kautta olemme opettaneet Valolle lähes kaiken, mutta hihnassa kulkeminen ja koirien ohittaminen on opetettu juurikin räminäpurkin avulla. Tätä nykyä purkkia ei enää tarvita, koska Valo on jo oppinut, miten haluamme sen lenkillä käyttäytyvän.

Yksi meidän kasvatussäännöistämme on, että kun Valo on hihnassa, se ei saa mennä muiden koirien luo. Tämä sääntö on luotu sen takia, että pidämme Valoa usein myös vapaana. Ajattelen, että jos hihnassa saisi mennä miten sattuu, se menisi luultavasti myös ilman hihnaa miten sattuu. Meillä on siis periaatteessa samat säännöt käytössä niin hihnan kanssa kuin ilmankin. Aiemmin olemme toimineet eri tavalla, mutta olemme kokeilun ja erehdyksen kautta huomanneet, mikä meillä toimii parhaiten.

Harmittavaa kyllä, kaikki eivät aina tunnu ymmärtävän sitä, että meillä on tiettyjä sääntöjä, joita myös haluamme noudattaa. Varsinkin jos ne säännöt eroavat muiden säännöistä.

Varmasti jokainen koiranomistaja on kohdannut koiranomistajia, jotka haluavat antaa koirien haistella toisiaan. Kun minä sitten sanon, että ethän päästä koiraasi tänne, hermostuvat omistajat usein täysin. "Täytyyhän koiran antaa nuuskia toisia koiria" on aika yleinen kommentti. Myös kommentteja minun huonosta kasvatustyylistäni on annettu.

Sitten löytyy niitäkin, ketkä vain antavat koiransa tulla oman koiran luo, ilman kysymistä ja ilmaan minkäänlaista varoitusta. Se on minusta suoraan sanottuna melko ärsyttävää, sillä koskaan ei tiedä, millainen toinen koira on ja miten se käyttäytyy.

Valo on täysin tyytyväinen, se kulkee vieressäni nätisti eikä vedä, ja se saa silloin tällöin peuhata muiden koirien kanssa. Meillä on siis kaikki ok. Mikseivät muut koirien omistajat ymmärrä sitä?

Minulla on vielä paljon opittavaa koirien kasvattamisesta. Valonkin kanssa olemme kokeilleet ties mitä. Nyt olemme kuitenkin löytäneet meille sopivan tyylin, eikä meillä ole mitään suurempia ongelmia koiramme kanssa.

Hyviä kasvatustyylejä on mielestäni monia. Jokaisen pitäisi vaan löytää itselle se sopivin, eikä tuputtaa omaansa muille.

1.7.2013

Isoäidin ruuat

Kaikissa minun tuntemissani isoäideissä on yksi yhdistävä tekijä. Ruoka. He tekevät mielellään ruokaa ja vielä enemmän mielellään tarjoavat sitä muille.

Näin on myös minun äidinäitini kohdalla. Hän huolehtii aina, että kellään ei varmasti ole nälkä vaikka olisimme juuri syöneet kolminkertaiset annokset hirvipaistosta pottumuusin kanssa. Koiran kanssa käydessä tämä yhtälö muuttuu kuitenkin pikkuisen hankalemmaksi. Valolla kun ei pentuaikojen jälkeen ole tullut sellaista tilannetta vastaan, että sillä olisi maha täysi.

Joten kun muutama päivä sitten kävimme tervehtimässä rakasta isoäitiäni, sain minä syödäkseni lettuja ja mansikoita. Valo sen sijaan söi ainakin koirannameja, kiisseliä, kasviskeittoa, lettuja, herneitä ja broilerinleikettä.

Olen jo lopettanut "ei se tarvitse noin paljon" ja "ei se kotonakaan saa" -yritykset. Ne ovat yhtä tyhjän kanssa.

Sattuneesta syystä, Valo on aina kovin riemuissaan, jos suuntaamme käpälämme isoäitini luokse.