Niin lähellä että itkettää

Viime viikonloppuna olimme toisissa virallisissa agilitykisoissa. Ja ai samperi, että harmittaa.

Meillä oli kaksi lähtöä, joista ensimmäinen meni penkin alle. Tai paremmin sanottuna puomin alle. Valo sai jonkin paniikkikohtauksen eikä uskaltanut kiivetä puomille. Se on aina aiemmin kiivennyt ilman minkäänlaisia ongelmia puomia pitkin, mutta nyt sille tuli joku stoppi. Minä yritin varmaan viisi kertaa saada sen menemään, mutta ei.

Toinen lähtö meni paljon paremmin. Valo oli jo väsähtänyt ja vauhtia oli selvästi vähemmän, mutta tarkkuus oli hyvä. Viiletimme menemään nollarataa, kunnes tuli radan viimeinen pätkä. Puomi, rengas, hyppy, suorassa linjassa. Tällä kertaa Valo kampesi puomille ilman ongelmia, mutta alastulossa se unohti pysähtyä oikeaoppiseen 2-on2-off-asentoon. Hämmennyin tästä niin paljon, että ensin jatkoin matkaa renkaalle, ja viimeisen hypyn kohdalla päätin sitten jäädä paikoilleni ihmettelemään kun "ei se pysähtynyt". Valokin ihmetteli kun minä jäin pyörimään paikoilleni, joten se juoksi hypystä ohi.

Siis siitä viimeisestä hypystä ohi.

Korjasin tämän toki, mutta siinä vaiheessa peli oli jo menetetty. Olisimme saaneet ensimmäisen LUVAmme, mutta eipä nyt saatu. Toisaalta saimme edes ensimmäisen oikean tuloksemme. Aiemmista lähdöistä on tullut vain hylkyjä, joten parannus tietysti sekin.

Silti tuo jäi harmittamaan ihan hirvittävästi, ja sen takia kirjoitan siitä vasta nyt tänne blogiin. Vasta nyt tajuan, miten hyvin meillä meni radan suorittaminen loppua lukuunottamatta. Ja vaikka virheet ärsyttävät, kyllä niistä oppii. Minä ainakin opin tästä virheestäni, ja keksinpä itselleni uuden moton.

Älä jää radan aikana ihmettelemään, vaan suorita. Ihmettele vasta myöhemmin.

Mitä tehtäis?

Kävimme taas moikkaamassa pikkuveljeä. Olemme melko usein ulkona, ja se johtuu siitä ettemme aina keksi yhteistä kivaa tekemistä sisällä. Minä tahtoisin lukea tai piirtää, pikkuveli leikkiä sotaa ja Valo syödä pikkuveljen kaikki lattialla seilaavat pikkulegot.

Koska näen veljeä sen verran harvoin, leikimme yleensä mitä hän tahtoo. Raivokkaita sotakohtauksia ei harmi kyllä enää tässä iässä jaksa esittää niin paljon. Valokaan ei tykkää yhtään siitä, että kaikki muut saavat kyllä leikkiä leluilla paitsi se itse. Omat lelut, joita aina otan mukaan eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Niinpä ulos lähteminen on hyvä kompromissi, sillä se sopii meille kaikille.

Hyvän mielen jakajat

"Toisen ihmisen sanoilla voi olla mieletön merkitys. Olin jo ajatellut koko agilityn lopettamista, koska homma vaan ei kulkenut. Tänään sain kommentin jonka vuoksi hautasin lopetusajatukset ja suuntaan aivan uudella innolla eteenpäin. Kiitos sinulle treenipari sanoistasi :) Positiivisia sanoja kehiin, se voi muuttaa isojakin asioita!"

Törmäsin viime viikolla Facebookissa ylläolevaan tilapäivitykseen. Ja minä olin se treenipari!

Voi vitsit, miten iloiseksi tulin. Näinhän sen pitäisi mennä. Sanotaan hyviä juttuja toisillemme, ilahdutetaan ja kehutaan, kun aihetta on.

Vaikka positiivisilla sanoilla ja teoilla on välillä isokin vaikutus, ne jäävät helposti sanomatta ja tekemättä. Se on turhauttavaa. Niin monesti olen itsekin ilahtunut moneksi päiväksi jostakin mukavasta sanasta, kommentista tai jopa ihan vaan oikeaan hetkeen tulleesta hymystä. Näitä pieniä hetkiä voisi itsekin jakaa paljon enemmän.

Tässä(kin) suhteessa minulla on paljon opittavaa Valosta. Se saa aikaan monta hymyä ja hyvää mieltä minne ikinä meneekään. Haluaisinkin sen takia, tai ehkä vain hetken mielijohteesta, kiittää kaikkia teitä lukijoita ja kommentoijia koko sydämestäni! Te olette saaneet minut monen monta kertaa iloiseksi. Visertelen edelleen ihastuksissani "heei mä oon saanu kommentin" ja olen lapsekkaan innostunut jokaisesta tykkäyksestä. Sähköpostitse tulleet kyselyt ja yhteydenotot ovat nekin jääneet mieleeni ja olen niistä kaikista kovin kiitollinen.

Blogin kirjoittaminen on ollut todella mielekästä puuhaa. Olen saanut purkaa ajatuksiani, tallentaa hienoja hetkiä ja tutustua muihin samanmielisiin. Olen opettanut ja etenkin oppinut. Itkenyt ja nauranut. Negatiivisia kommentteja minulle ei ole tullut lainkaan, ja siitä minä ja pieni blogini olemme todella onnekkaita. Palautetta ja kritiikkiä saa toki antaa, mutta se onkin jo eri asia.

KIITOS siis teille, ihanat lukijani. Saatte hymyn huulilleni.

Kollegana koira

Tapasin jokin aika sitten työni kautta kaksi mainiota kollegaa. He olivat heelerikaksikko Lilli ja Hippu. Haluaisin kertoa tästä parivaljakosta teille hieman lisää.

Lancashirenkarjakoirat Lilli ja Hippu tekevät nelipäiväistä työviikkoa tuki- ja hoivakoirina lähinnä Lohjan Kulttuuripajalla. Kulttuuripaja tarjoaa luovaa toimintaa ja vertaistukea nuorille mielenterveyskuntoutujille.

Aihe on tärkeä.

Kaksikon pääsääntöinen työ on ihmisten kohtaamista, ilmapiirin rentouttamista ja tutustumisen vauhdittamista. Usein ihmiseen on helpompaa saada yhteys koiran kautta. Tämän olen huomannut itsekin lenkkipolulla asti. Yksin kävellessäni kukaan ei tule juttusille, mutta koiran kanssa keskustelijoita riittää.

Kun uusi ihminen tulee Kulttuuripajalle, hän kohtaa siis ensimmäisenä kaksi viuhuhäntää. Ensimmäiset askeleet ovat usein vaikeimpia, ja koirat ovat lievittämässä jännitystä. On helpompaa tulla sisälle, kun saa luvan katsoa maahan koiria päin, eikä toista ihmistä silmiin. Koirien iloisuus ja huolettomuus tarttuu.

Koira on parempi jäänmurtaja kuin iskevinkään aloitusrepliikki.

Hippu ja Lilli pitävät heelereille tuttuun tapaan ihmiskontaktista ja läheisyydestä, joten heille työskentely on varsin mielekästä. Joka koira ei tähän hommaan kykenisi. Voin vain kuvitella, miten esimerkiksi Valo lähinnä stressaantuisi uusista ihmisistä, jotka yrittäisivät silittää ja jutella sille.

Lohjan kulttuuripaja tarjoaa Lillin ja Hipun lisäksi myös muuta koiratoimintaa, kuten yhteislenkkejä, koirakahvilaa ja mölliluontoista agility- ja tokotoimintaa. Kulttuuripajalle voi ottaa mukaan myös oman koiransa. Minusta tämäntyyppinen koiratoiminta on ihan mahtavaa ja sitä voisi olla enemmänkin. Koira todella on ihmisen paras ystävä, ne voivat auttaa niin monella eri tavalla ja tehdä paljon hyvää.

Koiran kanssa on yksinäisenkin helppo tuntea yhteenkuuluvutta. Koiraa saa vapaasti silittää, hoivata ja rakastaa. Koira ei tuomitse, se vain on siinä vieressä.

Ihan heti en parempaa seuralaista keksi.

Olipa kerran kevät

Suunnittelin jo viime keskiviikkona suuntaavani viikonloppuna metsäretkelle Valon kanssa. Koska lauantaille olikin luvattu lumipyryä, teimme miniretken perjantaina töiden jälkeen.

Aurinko paistoi, ilma oli lämmin ja metsä oli iso. Olen vieläkin ihan fiiliksissä tuosta metsästä! Matkaa sinne on kotoa pari kilometriä, eli ihan vieressä se ei ole. Mutta se on todellakin iso ja helppokulkuinenkin vielä. Pieni pala taivasta.

Nyt nämä kuvat eivät tunnu enää kovin ajankohtaisilta, kun maassa on monen sentin lumikerrokset. Olin niin kevättunnelmissa, että ehdin jo maistaa siman ja vappumunkit suussani. Mutta toisaalta. On se ihan kivaa heitellä lumipallojakin.

Eikä siellä ulkona niin kylmä edes ole.

Aurinko!

Olin hieman poikkeuksellisesti tänään kotona jo ennen viittä, ja voi pojat mikä ilma ulkona oli! Arkisin päivän kohokohdat viettää yleensä toimistolla eikä ulkona, mutta nyt päivät ovat jo melko pitkiä ja valoisaa on pitkälle iltapäivään asti. Oi ihana kevät.

Aurinkoa, lämpöä ja lumettomuutta. Ei sitä hyvään mieleen paljon muuta tarvita. Paitsi tietysti yksi oranssinvärinen huiskuhäntä!

Luopumisen sietämätön keveys

Uusi asunto alkaa jo näyttämään ja tuntumaan kodilta. Eilen oli varsinainen huippuhetki, kun naapuri taputti käsiään kuulleessaan, että meillä on koira. Hän pyysi jopa päästä mukaan ulkoiluttamaan Valoa! Pelkäsin, että naapurusto olisi täynnä koirankakkoja ja kuolavanoja pelkääviä koiravihaajia, mutta näin ei onneksi ole.

Muutto on myös muilta osin saatettu kutakuinkin finaaliin. Koska nykyinen asuntomme on melko pieni (ketunkolo, niin kuin M sanoi), olemme luovuttaneet ja myyneet paljon tavaraa. Minusta turhasta tavarasta irtautuminen on ollut vapauttavaa, Valosta lähinnä ahdistavaa.

Valo itki, kun heitin varastosta löytyneitä, likaisia tyynyjä roskikseen. Se vinkui, kun vein pehmoleluja keräykseen. Mutta matot. Voi matot, minkä teitte. Meillä on lukuisia ylimääräisiä mattoja, mutta niistä Valo ei yksinkertaisesti vain ole suostunut luopumaan.

Laitoin viikonloppuna eteiseen poismeneviä mattoja, joita Valo katsoi pitkään. Siihen se sitten meni - mattokasaan - mylläsi niitä ja asettui päälle nukkumaan.

Viekää muut, mutta mun mattoja ette ota.

Parasta ja pahinta

Koiranomistamisessa parasta on se, kun sinulla on aina kaveri seuranasi valmiina leikkimään.
Pahinta on se, kun koira ei haluaisi muuta tehdäkään kuin leikkiä.

Pahinta on se, kun ulkona sataa räntää, lunta, kissoja ja koiria, mutta lenkille pitää silti mennä.
Parasta on se, kun ulos mennessä sekä keho että mieli virkistyy ja piristyy.

Parasta on se, kun ylimääräisiä ruuantähteitä ei koskaan tarvitse heittää pois.
Pahinta on se, kun koirasi laskee ruuantähteiksi kaiken kaninkakasta vauvanvaippoihin.

Pahinta on se, kun koira menee vieraiden ihmisten luokse ja hyppii heitä päin.
Parasta on se, kun tutustuu uusiin hienoihin ihmisiin vain ja ainoastaan koiransa ansiosta.

Parasta on se, kun kun koira tarkkailee kehosi jokaista liikettä ja kuuntelee jokaista sanomaasi tavua.
Pahinta on se, kun koira tarkkailee kehosi jokaista liikettä ja kuuntelee jokaista sanomaasi tavua.

Pahinta on se, kun pitää jättää koira yksin.
Parasta on se, kun takaisin tullessaan koira toivottaa sinut tervetulleeksi.

Koiran omistamisessa on toki monta huonoa puolta. Mutta ne hyvät asiat, ne painavat vaakakupissa paljon enemmän.