Sivut

6.4.2014

Älä jätä minua yksin

Olen usein miettinyt, mitä Valo tekisi, jos sattuisi jokin kriisitilanne. Jos asunto esimerkiksi syttyisi palamaan keskellä yötä. Jos saisin sairauskohtauksen yksin kotona. Jos pyörtyisin keskellä metsää.

Olen lukenut silmät kiiluen ja tippa linssissä monia eri sankarikoirien uskaliaita tarinoita. Joku on osannut hakea astmapiipun, toinen käydä hakemassa apua naapurista, kolmas pelastanut omistajansa veden syvyyksistä.

Sitä häkeltyy aina vain uudestaan, miten koirat voivatkin olla niin rohkeita, älykkäitä ja lojaaleja. Samalla sitä väistämättä on katsonut arvioiden tuota omaa hurttaansa. Juu, onhan se välillä ihan fiksu, mutta useimmiten ihan täysi tolvana. Kaikella rakkaudella Valoa kohtaan, en uskonut että se osaisi tehdä yhtään mitään hätätapauksen sattuessa.

Kunnes pieni tapaus sattui omalle kohdalle.

Olimme muutama viikko sitten Valon kanssa agilityhallin viereisessä metsikössä jäähdyttelemässä, kun minä kaaduin. Maan päällä oli vielä lunta, enkä huomannut kuinka liukasta oli. Olimme kahdestaan keskellä metsää, kaukana hallista ja muista ihmisistä. Valo oli vapaana.

Yritin nousta, mutta päässä sumeni ja alkoi oksettamaan. Istuuduin alas ja nieleskelin itkua. Yritin monta kertaa nousta ylös, mutta joka kerta oli pakko palata takaisin maahan. Siinä minä sitten istuin, keskellä metsää, ja yritin pysyä tolkuissani. Mutta onneksi en ollut yksin. Minulla oli Valo.

En tiedä, ymmärsikö Valo miksi pysähdyimme (tuskin), mutta se tuli viereeni istumaan. Se istui vieressäni koko sen ajan kuin minäkin olin maassa. Ja vaikka tilanne tuntuikin lohduttomalta, ei se jostain syystä ollutkaan niin kovin kamalaa.

Tilanne päätyi hyvin, levättyäni aikani sain klenkattua takaisin hallille ja auton luo. Löin häntäluuni ja käteni ilmeisesti melko kovaa, koska niihin sattui melko pitkän aikaa. Mutta välillä sellaista vaan sattuu. Epäilen kyllä, että jos olisin menettänyt tajuntani, ei Valo olisi osannut auttaa.

Mutta siinä tilanteessa, epätoivoisena ja kivussa, en muuta kaivannutkaan. Kuin vain toisen, joka istui siinä vieressä. Se ei hoputtanut, ei hätäillyt. Vain oli.

Joten ehkä minullakin on kuitenkin ihan oma sankarikoira. Oma pieni pelastajani, joka ei koskaan jätä yksin.

4 kommenttia:

  1. Onneksi sulle ei käynyt pahemmin! Itsellä on tiedossa vähän samanlainen tapaus kun mun kummipoikani äiti noin kolmisen vuotta sitten ollessaan ihan viimeisillään raskaana lähti hänen ja miehensä saksanseisojan kanssa ihan normaalille lenkille. Vahinko sattui ja hän kaatui kans jossain metsikön reunassa. Oikea nilkka ja molemmat, pohjeluu ja sääriluu, kokonaan poikki. Koira oli myös vapaana niinkuin sullakin, ja jotenkin se vain osasi jäädä hänen viereensä istuskelemaan ja odottamaan kunnes hän sai apua. Vaikka vähän touhottaja ja innokas rötvästelijä se koira onkin, niin jotenkin ne vaan älyää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olishan siinä helposti voinut sattua pahastikin. Voi että, aika rankka reissu ollut kummipoikasi äitillä! Kaipa ne koirat tosiaan jotain ymmärtää tällaisissakin tilanteissa :)

      Poista
  2. Oi että, ihana postaus. Upea Valo :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Kyllä ne koirat osaa aina vaan yllättää omalla hienoudellaan!

      Poista