Sivut

30.6.2014

Eri kiva koirakaveri

Voi kyynel.

Kyynel minulta juuri meinasi silmäkulmasta tipahtaa, kun Valo tapasi ystäväni koiran Cocon. Coco on pirteä ja kaunis perhoskoira, jolla on pienestä koostaan huolimatta virtaa kuin voimalaitoksessa. Vaikka Coco on hyvän ystäväni koira ja kohta jo kaksivuotias, tapasi se Valon ensimmäistä kertaa vasta nyt.


Valo ei ole pentuaikojensa jälkeen haalinut ympärilleen kauheasti koirakavereita. Tai siis yhtään, jos tarkkoja ollaan. Agilitystä löytyy toki muutama varsin mukava tyyppi, mutta mitään varsinaisia leikkejä heidän kanssaan emme ole koskaan viritelleet. Naapuruston koiratkin ovat olleet lähinnä nuuhkaisututtuja.

Koirakavereiden vähyys johtuu pitkälti siitä, että Valo ei oikein osaa olla koirien kanssa. Enkä puhu nyt agressiivisuudesta.

Valon ollessa pentu sosiaalistimme sitä kovasti ja päivän parhaat hetket olivatkin leikkihetket muiden pentujen kanssa. Yritin sinnikkäästi jatkaa leikkihetkien järjestämistä, mutta Valon kasvaessa kuvioon astuivat mukaan hormonit. Kyllä te tiedätte, ne hormonit jotka saavat unohtamaan leikkimisen ja tajuamaan oman lisääntymiskykynsä. Eikä haitannut, vaikkei tyttökoiria ollut lähettyvillä, kyllä poikakoiratkin kelpasivat.

Kun tilanne lopulta meni siihen, että koiran tavattuaan Valo ei kielloista huolimatta tehnyt enää muuta kuin astumisyrityksiä, luovutin koirakavereiden haalimisen. Tilanne ei ollut mukava niin toiselle koiralle, minulle kuin Valollekaan. Valon kastroinnin jälkeen tilanne helpottui huomattavasti, mutta leikkiyritykset olivat aika onnettomia edelleen.

Mutta palataan takaisin Cocoon ja minun vuodattamaani kyyneleeseen. Se oli nimittäin ilon kyynel.

Ystäväni ehdotti nimittäin koiratreffejä, ja suostuin siihen varauksella. Toiset koirat ovat aina kiinnostaneet Valoa ja se on sosiaalinen luonteeltaan, joten ajattelin, että ehkä nyt olisi sopiva hetki taas kokeilla. 

Ja hyvin siinä kävi. Epäilevä Eemeli sai nenilleen, kun huomasin että Valo ja Coco tulivat hyvin toimeen ja välillä, huomattavasta kokoerosta huolimatta, ne jopa leikkivät yhdessä. Ensimmäistä kertaa reiluun kahteen vuoteen Valo otti leikkiasennon toisen koiran kanssa! Ei niistä mitään bestiksiä tullut, mutta kuitenkin. Ne ottivat ensimmäisen askeleen kohti toveruutta.

Enempää en olisi saattanut toivoa.

25.6.2014

Citykoiran vaatteissa

Töissä on ollut viime viikkoina kiireistä. Yhtenä päivänä, kun tiesin, että hommia on paljon ja myöhään menee, päätin ottaa Valon mukaan toimistolle.

Minulla oli heti aamulla palaveri yhdessä keskustan kahviloista, jonka ulkoterassille sai tuoda koiria. Kahvila oli todella tyylikäs, sellainen viiden euron cappucinojen ja vuohenjuusto-villirucola-papaija-croissanttien paikka. Ei siis kuraisten, karvaisten ja yli-innokkaiden koiranretaleiden paikka.

Valo on tosiaankin aina keskustaan päästessään innokas kuin pieni sähikäinen. Se on kaikesta hälinästä jotenkin kovin otettu, ja haluaisi tutkia jokaisen katukiveyksen ja pultsarin taskun.

Palaveri alkoi kuitenkin hyvin, vaikka terassilla oli melko paljon ihmisiä ja Valolla olisi ollut rakkautta heille jokaiselle.

Mutta sitten. Jostain kaukaa kuului ambulanssin ääni. Ja toisen, kolmannenkin. Koska Valo on Valo eikä voi vastustaa ambulanssien heleää soidinääntä, pisti se nupit kaakkoon ja ulvoi täyttä kurkkua. Noin viisi minuuttia.

Koko terassi jähmettyi. Voin sanoa, että ne olivat aika pitkät viisiminuuttiset ne. Kun ihmiset huomasivat, että se on koira!, en voinut muuta kuin nauraa. Sellaista vähän epäuskoista hävettää-pirusti-mutta-ei-tässä-mitään naurua.

Aika nopeasti ambulanssiepisodin jälkeen suuntasimme toimistolle päin, ja kiireestä huolimatta päätin kävellä verkkaisesti, jokaisesta askeleesta nauttien. Vähän niin kuin kerätäkseni itseäni.

Matkalla löysimme laiturin, jossa ihmettelimme sorsien menoa hetken. Siinä seistessäni ja katsoessani Valoa tajusin, että eihän se ole viiden euron cappucinoista ja vuohenjuusto-villirucola-papaija-croissanteista kiinni. Se on Valosta kiinni. Ja minusta. Mitä väliä sillä on, vaikka ihmiset katsoisivat kummaksuen kun Valo ulvoo ambulansseja? En minä heistä välitä, vaan Valosta.

Ja jos Valo haluaa ulvoa ambulansseja, niin minun puolestani ulvotkoot niille vaikka yötä päivää (no ei nyt ihan koko ajan, mutta tajuatte pointtini).

Ensi kerralla otan megafonin mukaan.

22.6.2014

Jännitysnäytelmiä

Vaikka vietimme juhannuksen mökillä, oli kulunut viikonloppu täynnä jännitystä.

Tapasimme viime vuonna hirven, ja hirvikohtaamisista on näköjään muodostumassa perinne, sillä törmäsimme tähän uljaaseen olentoon taas torstaina.

Valo huomasi elikon ensin ja alkoi murista. Sitten hirvi huomasi meidät, ja päätin että nyt on parempi ottaa jalat alle ja juosta autotielle. Onneksi Valokin älysi lopettaa murinan ja otti käskystä kanssani hatkat.

Viikonlopun toinen iso jännityksen aihe oli veneily. Valo pääsi ensimmäistä kertaa elämässään soutuveneeseen. Aluksi kyyti vähän pelotti, sitten ihmetytti ja lopulta Valo piti etutassujaan veneen laidalla ja katseli innoissaan maisemia, tunki kuonoaan veden alle ja nautti olostaan.

Muita täpäriä hetkiä matkallamme tarjosi mökkinaapurimme. Heidän joukossaan oli tällä kertaa kaksi dobermannia. Toinen koirista piti Valoa sen verran kiinnostavana, että lähtiessämme lenkille se juoksi luoksemme. Vaikka koira oli säyseä ja sain huidottua sen pois, ei minulla ollut kovin ruusuiset ajatukset uudesta naapuristamme.

Ajattelin kyllä, että juhannuksemme olisi ollut sellainen letkeän rento. Syömistä, saunomista ja Aku Ankkoja. Ei dobermannien poishuitomista ja hirville murisemista. Mutta ei kai pieni jännitys koskaan pahasta ole. Ainakaan niin kauan, kun mitään jännittämistä enempää ei tapahdu.

19.6.2014

Kolmen kopla

Vesi, frisbee ja selkäytimiä myöten innostunut koira.

Siitä on hyvä juhannus tehty.



Ja ehkä myös hyvästä ruuasta. Koska en syö makkaraa, aion grillata juustolla täytettyjä paprikoita ja sieniä sekä maissia. Lisäksi ajattelin leipoa mangojuustokakun. Ja syödä ainakin noin kilon karkkia, salaattia, lohta ja uusia perunoita. Ruokaa siis on. Se on tärkeää, sekä minun että Valon mielestä. Vaikka Valolle onkin tarjolla vain nappulaa, sillä se lihoo edelleen aika herkästi.

Eipä tässä siis lämpimillä keleillä niin suuri merkitys ole. Minulla on ne tärkeimmät asiat, tässä ja nyt. Ja niin taitaa olla Valollakin.

15.6.2014

Huomenna kaikki on toisin

Parasta sunnuntaita toverit!

Olen jännittänyt koko viikonlopun agilityn SM-kisoja livestreamauksen kautta. Tuttuja siellä ei ole, mutta hienoa seurattavaa kisat silti ovat olleet. Ihan huippusuorituksia ja huippukoiria!

Kisoista innostuneena menimme Valon kanssa tänään treenailemaan. Harjoittelimme kontakteja, välistävetoa, keppikulmia ja irtoavuutta. Aika paljon sisältöä yksiin treeneihin, mutta olin niin tohkeissani, että olisi tehnyt mieli treenata ikuisuus. Valo ei ollut ihan yhtä innossaan ja osoitti lopulta oman näkökantansa treenamiseen, kun se jähmettyi juomakupin viereen sen näköisenä, ettei siitä enää muualle liikuta kuin autoon. Mikä puolentoista tunnin treenin jälkeen kai on ihan hyväksyttävää.

Aksafiilistelyn lisäksi viikonloppuumme ja päiväämme on kuulunut pihafiilistelyä.


Tiedättekö, tällaiset päivät ovat vaan niin parhaita. Kun ei ole mitään suunnitelmia ja voi tehdä mitä haluaa. Ja sitten vain menee ja tekee.

Myös se, että on mahdollisuus olla tekemättä asioita tuntuu hyvältä. Arkisin kaikki menee helposti suorittamiseksi, mutta sunnuntaisin kaikki on sellaista vapaaehtoista rentoilua. Mennään lenkille, koska se on mukavaa, ei siksi, koska on pakko. Mennään treenaamaan, koska tekee mieli.

Ja jätetään väliin ruohonleikkuu, koska juuri nyt ei huvita. Eikä sunnuntaisin tarvitsekaan.

11.6.2014

Pieni määrä taukoa

Viime viikonloppu oli harmittavan koiraköyhä.

Lauantaina olin koko päivän työmatkalla, ja palasin vasta illalla kotiin. Sunnuntaina taas kävin siskoni kanssa maalamassa ensimmäistä kertaa graffiteja niille tarkoitetussa paikassa. Varsinkin edellispäivän koiravähyyden takia graffitimaalauksiin päätyi, kukapa muu kuin Valo. Mihin sitä koiranomistaja karvoistansa pääsisi.

Taiteellinen lahjakkuuteni tulee selvästi esille graffiteissa, eikö! Pahinta oli, kun ohikulkeva mummo pysähtyi katsomaan maalauksiamme, ja kehui niitä vuolaasti. Hän pelkäsi myös kovasti, että joku tulisi tuhrimaan työmme, ai kauheata kun on sellastakin ilkivaltaa. Minä kyllä salaa toivon, että joku on tämän työn jo peittänyt ja tehnyt uuden, hienomman maalauksen päälle.

Nojaa. Spraypurkilla suihkiminen seinään oli silti aika hauskaa. Mielummin minä edelleen vapaa-aikani metsässä vietän, ihan sen oikean Valon kanssa, mutta silloin tällöin uusien asioiden kokeileminen ei ole mikään huono juttu.

Koiraköyhät päivät jatkuvat harmi kyllä edelleen, kun sairastuin viikon alusta vatsatautiin. M vei Valon eilen vanhempiensa luokse hoitoon, mutta hakee sen tänään takaisin. Minullakin alkaa jo ruoka pysymään sisällä ja olo kohentua, joten ehkä tänään voin tuon koiruuden kanssa mennä jo iltalenkin.

Se on kumma ilmiö. Sitä tosiaan osaa arvostaa asioita, sitten kun niitä ei enää ole. Minulla on toki Valo vielä, mutta jo pienien taukojen ansiosta sitä arvostaa koiraansa entistä enemmän. Niitä välillä niin pitkästyttäviä lenkkejä, kun Valo tahtoisi nuuskia jokaista kannonnokkaa. Ja niitä surkeita uikutuksia, kun Valolla on niiiin tylsää eikä mikään touhuamisen määrä riitä. 

Kaikki nuo pienet asiat tuntuvat nyt kovin tärkeiltä ja arvokkailta asioilta.

Joten kun Valo illalla tulee kotiin, kävelemme yhdessä pitkän lenkin. Pysähdymme jokaisen puun kohdalle, haistelemme ilmaa ja ehkä riehaannumme ojanpenkasta. Ja olemme. Kunhan vain olemme.

6.6.2014

Yhden hännänheilutuksen verran

Voihan räkä. Voi räkäräkäräkä.

Eilen oli seuramme sisäiset agilitykisat, joihin nokka innosta täristen osallistuimme. Edellisvuonna pörhistelimme hopeapallilla, mutta tänä vuonna koimme karvaan tappion.

Toki viime vuonna suoritimme mölliradan, kun nyt oli vuorossa kisaavien rata. Mutta sama ja se.

Jokaiselle suotiin kaksi lähtöä, ja me mokasimme ne molemmat. Valo ei ensinnäkään muistanut puomin funktiota ollenkaan ja jäi seisomaan puomin alastulon kohdalle noin puoleksi minuutiksi. Molemmilla kerroilla. Yritin olla kärsivällinen ja odottaa, että se armollisesti asettaisi etukäpälänsä maahan, jotta pääsisimme jatkamaan. Mutta kyllä ne sekunnit tuntuivat pitkiltä ja piinaavilta.

Nojaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut sen vain juosta puomia läpi. Sähläsimme kuitenkin molemmissa lähdöissä muutakin, ja tulokseksi saimme kaksi hylättyä.

Se harmitti niin paljon, että teki mieli heittää nappikset ojaan. Vähän hengiteltyäni katsoin Valoa, ja se huiskautti kokeiluksi häntää. Ei se mitään. Ensi kerralla me osataan taas vähän paremmin.

Ja niin siitä hännänhuiskautuksesta tuli minun loppuiltani pelastus.

Toki virheet harmittavat edelleen, mutta Maailman Parhaimman Treenikaverin kanssa on mukava mennä hiomaan niitä virheitä pois.


3.6.2014

Paras työpäivä ikinä

Vaikka uskon, että Valo oikeasti pitää siitä, että se saa toisinaan tulla töihin mukaan, ei toimisto ole Valon lempipaikka. Siellä on nimittäin todella tylsää, jota pitää välillä alleviivata raskain huokauksin ja itkuin.

Viime perjantai oli kuitenkin työpäivä Valon mieleen. Matkasimme muutaman työkaverin kanssa mökille. Teimme töitä, grillasimme, ulkoilimme ja puhuimme syntyjä syviä. Vietimme koko perjantain näissä maisemissa.

Valo oli uudesta toimistosta niin mielissään, että ensimmäiset puoli tuntia se vain juoksi ympyrää. Loput päivästä se ui, kerjäsi ruokaa ja frisbeeheittoja, söi käpyjä ja tutki uusia maisemia.

Kotiin tullessamme Valo meni suoraan petiinsä ja tuli sieltä pois vasta lauantaiaamupäivänä.


Just another day at the office.